Pursuavatko toimistot leveäharteisia, vähintään 180 senttisiä atleetteja? Näin voisi päätellä olevan tutustuessaan tarjolla oleviin työtuolivalikoimiin. Sopivan tuolin löytämisen vaikeus ei kosketa vain erityisen pieni- tai suurikokoisia henkilöitä, vaan myös tilastojen valossa täysin normaalikokoisenkin voi olla vaikeaa löytää sopivaa.

Yli kymmentä mallia kokeiltuani itselleni sopivimmaksi osoittautui EFG Splice -työtuoli. Erityisesti siinä miellyttivät tuolin kääntyvät käsinojat, joita voi pyöritellä horisontaalisesti erilaisiin kulmiin. Kääntyvistä käsinojista oli hyötyä kahden tyypillisen ongelman ratkaisemisessa:

Liian pitkät käsinojat
Jos käsinojat asetetaan pöydän kanssa samalle korkeudelle (silloin ne antavat mielestäni parhaan tuen kyynärpäille ja auttavat pitämään hartiat rentoina), ongelmana on, että niiden pituus estää työskentelijää pääsemästä tarpeeksi lähelle pöydän reunaa ja näppäimistöä (Kuva 1.). Kääntyvien käsinojien (Kuva 2.) etuna on, että käännettäessä niiden pituus lyhenee ja työskentelijä ja pääsee näin sopivalle etäisyydelle pöydästä ja näppäimistöstä.

Käsinojat liian kaukana toisistaan
Toinen käsinojiin liittyvä pulma on myös havaittavissa kuvasta 1. Siinä käsinojat sijaitsevat liian kaukana työskentelijän vartalosta (vaikka ne olisi säädetty pienimmälle mahdolliselle etäisyydelle toisistaan). Hartioiden leveys ei riitä saattamaan kyynärpäitä käsinojille vaan kädet jäävät ilman tukea. Käsinojien kääntäminen horisontaalisesti kuvan 2 osoittamalla tavalla sen sijaan tuo edes osan käsinojasta käden tueksi. Ainakin itse olen kokenut asennon olevan tarpeeksi tukeva: kyynärpäät lepäävät käsinojilla ja ranteet pöytää tai näppäimistön rannetukea vasten.

Sopivan työasennon ja tuolin löytämisessä apua voi pyytää oman työpaikkansa työturvallisuudesta ja -välineistä vastaavalta henkilöltä. Kotiin hankittavien tuolien valinassa asiantuntevilta myyjiltä saa usein hyviä vinkkejä. Muista myös, että työtuolin voi pyytää koekäyttöön. Itselläni oli koekäytössä yhteensä kolme tuolia, kaikki eri liikkeistä.

Tiskirättiä on tavattu kuivattaa keittiön hanan päällä, jossa se sekä häiritsee hanan käyttöä, että rumentaa keittiötä kirjavalla ulkomoudollaan. Muuta paikkaa rätille on ollut vaikea keksiä, vaikka olenkin koittanut tehdä omia telinevirityksiä roskakaapin uumeniin.

Viimeviikkoisessa Tilassa vilahti kuitenkin mitä mielenkiintoisin yksityiskohta: remontoidun keittiön lavuaarissa oli kuin olikin tiskirätin pidike! Pidike oli asennettu lavuaarin sisäreunaan, jolloin rätti saa kuivua ripustettuna, mutta silti katseilta sivussa. Tällä tavoin ripustettu rätti ei myöskään haittaa hanan käyttöä.

Magneetilla kiinnityvän pidikkeen virallinen nimi on keittiöliinateline ja sen valmistaja on Magisso. Tuotetta saa muun muassa Bauhausista, Kodin Ykkösestä ja K-kaudasta.

Päätin hankkia itselleni uuden kannettavan tietokoneen ja ahkeran vertailun jälkeen päädyin Fujitsu-Siemens Amilo 1520 23 P:hen. Kyseinen läppäri vaikutti mukavan tehokkaalta hintaansa nähden ja pieni kokokin miellytti.

Ensimmäinen tunti yhdessä uuden koneeni kanssa oli kuitenkin sangen epämiellyttävä: koneesta lähti korkea, sirisevä ääni, joka kuului selvästi jopa tuulettimen ja DVD-aseman humistessa taustalla. Arvelin sirinän olevan jonkin vian seurausta, koska en ollut sellaista aiemmissa omissa tai tuttavien läppäreissä havainnut.

Itse en ole perinteisesti ollut kovin herkkä koneiden kohinoille, joten äänekkyyden suhteen en arvannut odottaa ongelmia. Jo ennen ostosta olin tietoinen kannettavien erilaisista äänitasoista; toiset humisevat ja pöhisevät voimalla, toiset ainostaan ”henkäilevät” hiljaa. Korkeataajuuksinen vinkuminen oli kuitenkin todellinen yllätys. Kenties harmitonta, mutta ärsyttävää.

Kone pääsi huoltoon ja noin viikon odottelun jälkeen minulle ilmoitettiin, että saan uuden koneen viallisen tilalle. Varsinainen pettymysten pettymys seurasi kuitenkin parin viikon kuluttua, uutta konetta käyttöönotettaessa: siitäkin lähti kiusallinen, korkea sirinä. Tällä kertaa kieltäydyin enää ottamasta Fujitsu-Siemensiä ja sain vaihdettua koneeni toiseen merkkiin. Yhtäkaikki seikkailu oli harmillinen ja aikaavievä, enkä toivoisi muiden tietokoneenostajien joutuvan kokemaan moista.

Valitettavasti vierailu muun muassa Muropaketti- foorumilla kuitenkin osoittaa, että en ole ollut ongelmineni yksin: Moni muukin kummastelee Amilo 1520:n sirisevää ääntä, joku kärsivällisesti sietäen, toinen erilaisia ratkaisuja viritellen. Oman Fujitsuni kohdalla foorumilla mainittu Blue-tooth -ratkaisu ei ääntä vaimentanut, joten siksikin merkin vaihto oli paikallaan.

Mikäli kyseessä on viallinen erä, olisi toivottavaa, että valmistaja vetäisi sen pois markkinoilta. Vaikka osa ihmisistä suhtautuukin sirinöihin ja vinkumisiin huolettoman välinpitämättömästi, tietystä vaatimustasosta kiinnipitäville ylimääräiset äänet aiheuttavat turhaa vaivaa ja odottelua, kun koneita korjataan ja vaihdetaan.

Viime viikolla Helsingin Sanomissa annettiin vinkkejä untuvatakin pesuun. Pesuainetta varoiteltiin käyttämästä liikaa ja huuhteluaine kannattaa jättää pois kokonaan. Kuivaus suositetiin tehtäväksi kuivausrummun avulla. Parhaana kuivausmenetelmänä esiteltiin ns. intervallikuivaus eli takin kuivaaminen jaksoissa, joiden välissä takkia pöyhitään kosteuden siirtämiseksi kohti pintaa.

Perinteisesti untuvatakkeja on neuvottu kuivaamaan tennispallon kanssa: pyörisessään kuivausrummussa pallo pöyhii takkia ja auttaa untuvia asettumaan tasaisemmin. HS:n artikkelissa pallokuivaukseen suhtauduttiin kuitenkin varauksella, sillä pallosta voi lähteä muun muassa liimaa, joka saattaa sotkea vastapestyn takin.

Itse olen vielä toistaiseksi kuivattanut untuvatakkini tennispallon kanssa, mutta laitan pallon aina paksuun, päästä solmittuun tennissukkaan estääkseni palloa päästämästä liimaa tai väriä. Sukan on tietysti hyvä olla valkoinen. Tällä tekniikalla vaaleatkin untuvatakit ovat kuivuneet siisteiksi ja mukavan pulleiksi. Hellävaraisempaa, mutta kärsivällisyyttä vaativaa intervallikuivatusta voisin silti harkita ainakin kaikkein rakkaimpien untuvavaatteiden kohdalla.

Viime syksynä konkurssin tehnyt kosmetiikkaliike Eve yrittää uutta tulemista. Pontta hetaan uudesta omistajapohjasta ja liikepaikasta, joka vaihtui Vantaalta Espooseen.

Mainontaan tehdyistä panostuksista huolimatta, monet muistelevat Eveä vielä karvain mielin: kesällä saadut ja lahjoitetut, lunastamattomat lahjakortit kun menettivät konkurssin vuoksi arvonsa ja rahat jäivät yrityksen kassaan.

Paikan päällä tilannetta tarkkailleesta toiminta tuntui epäreilulta, sillä viimeisinä päivinä ennen liikkeen sulkemista kauppa näytti käyvän kuin siimaa: asiakkaita oli joinoiksi asti ja kassakoneet kilisivät. Vain lahjakortit eivät kelvanneet.

Konkurssitilanteessa kyseinen menettely on silti laillista. Nimetty konkurssipesän hoitaja neuvoo velkojia ilmoittamaan saatavansa kirjallisesti pesänhoitajalle, mutta toteaa samalla, että yrityksen velkaisuuden vuoksi alle 500 euron suuruisia saatavia ei jaeta. Asiasta tiedotti Kuluttajavirasto 23.11.2007.

Maallikon näkökulmasta tilanne vaikuttaa siltä, että konkurssipesän omaisuus jaetaan erilaisten institutionaalisten velkojien, kuten tavarantoimittajien ja rahoittajien kesken. Siis tahojen, joille liiketoiminnan riskit ovat luonnollinen osa toimintaa! Kuluttaja-asiakas ei sen sijaan välttämättä ymmärrä ”lainaavansa” rahaa yritykselle ostaessaan lahjakortin. Kun rahat sitten yllättäen jäävätkin konkurssipesään, monikaan kuluttaja ei voi yritysasiakkaitten tapaan ryhtyä velkomaan saataviaan, koska tässä tapauksessa korvausvaatimuksia voi esittää vain yli 500 euron saatavista.

Tilanne on ongelmallinen sekä huhtikuussa avattavan Even, että lahjakorttiasiakkaitten kannalta. Uudella, tavaramerkkiä hallinnoivalla yrityksellä ei ole korvausvelvollisuutta, eikä asiakkailla mahdollisuutta velkoa konkurssipesää. Voiko uusi yritys siis pestä kokonaan kätensä toisen yrityksen samalla brandinimellä tekemistä toimista? Ratsastaa luodulla maineella ja unohtaa asiakkaille aiheutuneet pettymykset? Lainopillisesti vastaus on kyllä, brandin kannalta taas ei. Liiketoiminnan johtamista käsittelevässä kirjallisuudessa todetaan usein, että brandi on omistajalleen sekä etu, että velvoite (”an asset and a liability”). Tällä tarkoitetaan muun muassa sitä, että brandin omistaja ei voi vain nauttia sen mukanaan tuomista eduista, kuten tunnettuudesta, vaan sen säilyttämiseen ja kehittämiseen liittyy myös velvollisuuksia asiakkaita kohtaan. Velvollisuuksista laistaminen vahingoittaa brandia ja sitä kautta myös liiketoimintaa.

Jollain tasolla asia on uudessa Evessä ymmärretty, vaikka vanhasta Evestä ostetut lahjakortit eivät toimitusjohtaja Sanna Kujansuun mukaan kelpaakaan uudessa liikkeessä. Vanhat lahjakortit nimittäin tullaan hyvittämään jollakin (ilmeisesti kosmetiikka-aiheisella, toim.huom.) lahjalla, Kujansuu lupaa. Lahjan sisältöä tai arvoa ei ole vielä päätetty, mutta siitä tiedotetaan asiakkaille myöhemmin keväällä, osoitteessa Eve.fi.

Uusi Eve ottaa lupauksellaan tärkeän askeleen kohti tulevaisuutta vastuullisena brandina. Käytäntö näyttää onnistutaanko vanhatkin asiakkaat innostamaan uuden liikkeen asiakkaiksi. Tämä edellyttäisi ainakin, että hyvitykseksi annettava lahja on jossain kohtuullisessa suhteessa lahjakorttien arvoon ja että sen suhteen ei ajauduta mauttomuuksiin, tyyliin; ”Tässä korillinen huulipunia muodista menneissä sävyissä, ole hyvä ja valitse tästä lahjasi!”.

Kyse on pienistä rahoista, sekä kuluttajalle, että erityisesti yritykselle. Rahakysymystä tärkeämmäksi nousevatkin periaatteet.

Opiskelijaboksissani oli vain yksi pöytä ja sen ääressä söin, työskentelin ja tein läksyjä. Pelkäsin kovasti, että jonain päivänä kaadan mehulasin tai maidon pöydälle ja läppärini joutuu keskelle nestelammikkoa. Kenties laite ei olisi moisesta moksiskaan, mutta päätin jättää kokeilematta.

Ratkaisu ongelmaan löytyi Puttipaja -myymälästä, jossa törmäsin noin sentin korkuiseen, vuolukiviseen pizzanpaistokiveen. Kivialusta oli juuri 14″ läppärini kokoinen ja kun kiven alle asetti vielä huopatassut, saattoi sen työntää koneineen kaikkineen syrjemmälle, esimerkiksi ruokailun ajaksi. Jos mehupurkki kaatuisi pöydälle, vain kivi uisi nesteessä ja tietokone säästyisi pahimmalta kastumiselta.

Jälkeenpäin ajatellen työasento läppärillä ei kenties ollut ergonomisin mahdollinen kiven aiheuttaman, reilun sentin korotuksen vuoksi. Toisaalta asento tuntui silloin ihan mukavalta, joten tuskin siitä oli isompaa vahinkoa.

Muuten: koko kahden vuoden aikana, jona asuin tuossa asunnossa, en kaatanut mehulasia kertaakaan. Varmassa silti vara parempi!